Mielikuvituksessani on kytenyt idea. Se on kuin valo, joka kaamosmaisemassa siintää vanhan hirsituvan pitsiverhojen läpi. Se heijastuu hankeen kuin pieni korukuvio, hienovarainen mutta varma merkki.
Siihen liittyy vahva tunne kotiinpaluusta. Siitä kun astelet tupaan sisälle huurre takertuneena kaulaliinan ja myssyn reunoihin kuin kutsumaton vieras konsanaan ja kuulet takkatulen rasahtelun ja lämpö tekee itseään tutuksi ja sulattaa tämän itseesi kietoutuneen pakkaskruunun. Se on se tunne.
Liikkuessani Luostolla rupesin tarkkailemaan pieniä yksityiskohtia, lumen muotoja, valon ja varjon muodostamia dramaattisia tansseja sekä huomasin myös lintuja milloin istumassa kuin tatti puun oksalla tai tepastelemassa tien varrella.
Myönnettäköön, en määritä itseäni retkeilijäksi, en vaeltajaksi. Kulkijaksi ehkä. Mieleeni on kuitenkin painunut vahvasti hetki Pomokairan ison jängän reunalla. Siinä katse kun kulkee maisemassa, siitä alkaa nousemaan elämää. Jossain etäällä erottuu hirvien hahmoja jängän reunalla, kalasääksi kaartamassa ilman halki.
Se mitä kuvaan piirustuksillani on mielenmaisema, sen äärelle on pääsy kaikilla. Kun pysähdyt, alkaa edestä hahmoittumaan ikiaikainen maisema. Se on Lapin maisema. Siinä vaeltavat porot, elävät metsot, siinä aapat, metsät ja tunturit rytmittävät näkymää joka on karu, kaunis ja täynnä elämää. Välillä sitä valaisevat revontulet, toisinaan on taas kesä ja valon määrä on huikea. Tunturijonot johdattavat kohti yhä aukinaisempaa ja jylhää maata.
Tervetuloa matkaan mukaan ja kiitos että tuet luovaa yrittäjyyttä Lapissa!
Terveisin,
Emma